Sijainti: Etusivu | Saavutettavuuden asiantuntijat | Valokuva koskettaa iästä riippumatta
pÅ svenska | in English | en franšais

Valokuva koskettaa iästä riippumatta

Seppo Verho

Seppo Verho, 75−vuotias entinen toimittaja ja nykyinen valokuvaaja, käsittelee valokuvissaan vanhenemista. Vanhuuden näkökulma osana näyttelyn järjestämistä on osa saavutettavuutta, josta hyötyvät kaikki näyttelyvieraat.

"Aloitin valokuvaamisen 12−vuotiaana. Ostin taskurahoillani edullisen kameran. Kuvasin tosissani ja harjoittelin oppaiden avulla kaikenlaista. Sitten ruuhkavuosien aikana en ehtinyt kuvata juuri muuta kuin syntymäpäivät ja lomamatkat.

Nyt eläkkeellä ollessani olen koettanut löytää valokuvataiteilijaa itsestäni. Aluksi kuvaamiseni oli dokumenttityyppistä, sitten siihen on yhä enemmän tullut mukaan tekijä, minä itse. Viimeiset kuvat ovat olleet kokonaan abstrakteja kuvia. Sieltä on häipynyt häiriötekijät, kuten kohde ja malli.

Viimeisimmässä näyttelyssäni aiheena oli vanhuuden kokeminen. Kuvaamisessa olen koko ajan mennyt lähemmäksi itseäni. Näyttely kertoo siitä, miten itse olen kokenut ikääntymisen. Kuolemahan kuuluu vanhuuteen, ja sekin on mukana kuvissa.

Ikääntyneet voivat kokea monia haasteita näyttelyssä. Vähän aikaa sitten meillä oli näyttely, joka oli toisessa kerroksessa ja sinne johti kapeat puuportaat. Se ei tietenkään ole ihanteellinen vanhuksille. Toinen näyttely oli isossa ostoskeskuskompleksissa ja ihmisillä oli haasteita ylipäätään löytää sinne.

Yhdessä näyttelysalissa ei ollut yhtään tuolia. Varsinkin, jos samassa paikassa on useita näyttelyitä, olisi tärkeää, että näyttelyvieraat voisivat istua välillä.

Viimeisimmässä näyttelyssä yritin saada kuvaluettelon mahtumaan yhdelle liuskalle. Se mahtuikin, mutta präntti oli tosi pientä. Jälkeenpäin ajattelin, että olisihan sen voinut tehdä kaksipuoleiseksi, jolloin tekstin olisi nähnyt paremmin.

Muuten vanhat ja nuoret kokevat taiteen omalla persoonallisella tavallaan, eikä se riipu iästä.

Kun suunnittelee näyttelyä, täytyy ottaa huomioon monia asioita. Ensin on varsinainen pihvi, eli mistä löytää aiheen ja miten siitä saa aikaan taiteellisen kokonaisuuden. Ei riitä, että valitsee parhaat kuvat aiheesta, vaan niiden pitää muodostaa sarja: Kuvien välillä on oltava riittävää yhtenäisyyttä ja myös riittävää vaihtelua, ettei kokonaisuudesta tule tylsää.

Sen jälkeen aika iso työ on miettiä, mitkä kuvat sopivat vierekkäin, mikä on niiden järjestys ja miten ne ripustetaan. Aina voi ripustaa perinteisesti kaikki katseen korkeudelle jonoon, mutta mahdollisuuksia on monia muitakin. Ripustustyylin on sovittava näyttelyn aiheeseen ja kuviin.

Näyttelylle täytyy etsiä näyttelypaikka, ja nehän ovat kalliita. Myös kuvien teettäminen, pohjustaminen ja ripustaminen maksavat, joten on anottava rahaa jostain.

Moninaisuutta voi toteuttaa näyttelyssä monin tavoin. Kun otetaan huomioon ikääntyneet näyttelyvieraat, siitä hyötyvät monet muutkin.

Heikkonäköisiä ja sokeita varten on paljon apukeinoja, mutta ne maksavat aika paljon. Esimerkiksi kuvien kuvailu nauhalle on ammattilaisten tekemää työtä, jolle on tietyt säännöt ja standardit. Kuvista voi myös teettää tunnusteltavia kohokuvia esimerkiksi kuohupaperille.

Ehkä helpoiten toteutettavissa on, että kuvaaja itse kertoo jokaisesta kuvasta nauhalle, ja kuvan vieressä on QR−koodi, jonka kautta sen pääsee kuuntelemaan. Jos tekijän kuvailun laittaa plakaattiin tai teosluetteloon, tieto tulee vastaan väärässä kohdassa. Mielestäni on parempi, että katsoja näkee ensin kuvan, muodostaa oman käsityksensä ja kuulee vasta sitten tekijän ajatukset.

Kuvan analysointi tarkoittaa perinteisessä mielessä usein sitä, että kuvasta kirjoitetaan tai kerrotaan esimerkiksi opetustilanteessa. Se vaatii aika paljon, on oltava kykyjä ja tietoa kuten kriitikoilla. Pitää tuntea valokuvan genret ja historiaa, ehkä kuvaajankin aikaisempia töitä ja hänen historiaansa kuvaajana. Tietenkin pitää myös ymmärtää kuvaa; mitkä tekijät juuri tässä kuvassa antavat tietyn vaikutelman: esimerkiksi värit, kompositio tai viivat.

Punaista värähtelyä
Kuva Seppo Verho

Sitten on tietysti analyysi ja tulkinta, joka tapahtuu luonnostaan aina, kun kuvan näkee. Pysähdyt kuvan eteen ja annat vain tulla, mitä kuva kertoo. Mielikuvat syntyvät sen mukaan. Silloin analysointi tapahtuu henkilökohtaisella tasolla ja siinä hetkessä, sen kuvan ääressä. Sitä ei tarvitse paljon opetella, se tulee luonnostaan.

Olin mukana haastattelemassa saavutettavuuden asiantuntijoita. Se yllätti, kuinka paljon erilaisia apuneuvoja esimerkiksi näkövammaisille on olemassa. Että on esimerkiksi liikkumisohjeita julkisiin kohteisiin, jotka voi ladata puhelimeen. Tai että tehdään kolmiulotteisia pienoismalleja taideteoksista. Mutta se on aika kallista ja harvinaista.

Ehkä suurin yllätys oli, millaiseen ruljanssiin aikuisena sokeutunut joutuu. Pitää opetella kirjoittaminen sekä kepin ja ehkä koiran kanssa kulkeminen. Se hämmästytti, kuinka pitkälle voi kehittyä. Tapasimme esimerkiksi sokean miehen, joka harrastaa kilpapurjehdusta. Jos minun silmät sidottaisiin ja laitettaisiin veneeseen, ei siitä tulisi mitään!

Kun ihminen sokeutuu, hän joutuu käymään läpi sellaisen kehityskulun, ettei purjeveneeseen hyppääminenkään ole enää kovin iso asia."

Kuvat Seppo Verho


<< Kulttuuri on perusoikeus − kaikille | Huomioi ympäristö >>
Etusivu

Tero Kokko   |   Rapakivenkuja 1 C 45   |   00710 Helsinki, Suomi-finland
Puh: 040-5594 739   |   saavutettavuus [at] omat.fi   |   www.terokokko.fi
Saavutettavuus fb

palaute | facebook | instagram

Vanhin saavutettavuus­testaaja
Kokko-Kokki Oy on tehnyt suomessa verkkosivustojen saavutettavuus­testauksia
jo vuodesta 2003. Yritys on vanhin Suomessa saavutettavuusasioita tehnyt yritys.

Kiinnostavia sivustoja