Siniruutuinen esiliina

Kirjoittanut Marja-Liisa Suihko

Siniruutuinen esiliina on Ester Tirrosen elämäntarina, jonka kertominen sai alkunsa siitä havainnosta, että hänen muistonsa on katoamassa. Myös kaikki hänen neljä lastaan ovat haudassa. Kohta ei ole ketään, joka voisi kertoa, millaista on ollut vuonna 1903 syntyneen pienen sitkeän naisen elämä ja millaisia jälkiä siitä on jäänyt. Siksi tämä kirja.

Kun kevättä rakastava Ester Johanna Suutarinen syntyi 20.5.1903, Suomi oli Venäjän tsaarin alaisuuteen kuuluva suurruhtinaskunta. Elettiin sortokautta. Kouluissa opetettiin venäjää. Suomessa oli asukkaita 2,7 miljoonaa, hevosia paljon enemmän kuin autoja ja ilmapallo oli ihme. Samana vuonna avautui ensimmäinen puhelinyhteys Pariisista Roomaan ja Wrightin veljekset saivat lentokoneensa ilmaan. Rautatie Kajaaniin valmistui 1904. Vuonna 1906 tuli yleinen äänioikeus naisille ja miehille. Radiolähetyksetkin alkoivat vasta 1923.

Kirjaa on tehty vuonna 1953 syntyneiden ensimmäisten lastenlasten yhteistyönä. Me kolme serkusta kaivoimme esiin suvun valokuvat, sukutaulut, kortit, päiväkirjat, reseptivihkot ja kirjeet. Tutkimme arkistoja, kertasimme historiaa. Piirtyi aikajana elämälle, joka alkoi vuonna 1903 ja jatkui syksyyn 1982. Siihen väliin mahtuu isoäitimme, Essu-mummun elämä.

Teos on faktoihin perustuva fiktiivinen romaani. Koetamme kertoa Essu-mummun elämäntarinaa niin, että hän itse voisi kuunnella sitä hymyillen. Hänen omat sanansa ovat tallessa runoissa, korteissa, sanonnoissa, loruissa ja muistiimme jääneissä keskusteluissa.

Elämä oli aineellisesti niukkaa. Lapset kasvatettiin ankarassa kurissa ja Herran nuhteessa sekä kotona että koulussa. Heidät opetettiin pienestä pitäen tekemään työtä, aikuistumaan jo varhain ja hoitamaan velvollisuutensa niin perhettä kuin isänmaatakin kohtaan.

Oli paljon asioita, joista piti vaieta tai joista ei ollut sanoja puhua. Tunteita ei ehditty paljon miettiä ja hellyyttä osoitettiin teoilla. Naisten ja miesten roolit olivat erillään, mutta yhteen hiileen puhallettiin viimeiseen asti

Tärkein on kuitenkin ennallaan ja säilyttämisen arvoista. Eletään ihmisiksi. Välitetään ja huolehditaan toisistamme. Tehdään se, mikä pitää ja tehdään se tirrosmaisen sisukkaasti. Kerrotaan tarinoita ja muistetaan, että ennenkin on eletty. Katsotaan toiveikkaasti ja toimeliaasti tulevaisuuteen.

Kiitokset serkuilleni Helena Pelkoselle elämänmittaisesta kumppanuudesta sekä Matti Tirroselle tarinan rikastuttamisesta. Ilman vuosikymmnenien keskusteluyhteyttä kummitätini Anjan kanssa tätä tarinaa olisi ollut hyvin vaikea kertoa. Minä vastaan virheistä. – Marja-Stiina Suihko

Tekstinäyte
(Äiti lasten kanssa paossa talvisotaa)

”Yhtenä päivänä isän hiihdettyä takaisin kaupunkiin tupaan laskeutui jähmeä hiljaisuus. Sängyllä leikkivät tytöt vaistosivat jotain outoa leijuvan ilmassa. Ulkoa vain kuului etäistä tömähtelyä, kun Seppo heitteli lapiolla lumikasoja pois portaan edestä.

Äiti kuivasi kätensä ja istahti pöydän ääreen. Hän seurasi silmillään paperinukkejen muotiesitystä, mutta ajatukset karkailivat maailmaan, josta leikki oli kaukana. Tyttöjen päiväunien aikaan Matti oli ottanut sen puheeksi.

Ruotsiin asti sota ei yltänyt, ja sieltä oli tarjottu suojapaikkaa Suomen lapsille.

Sotalapsikomitea oli jo lähettänyt naapuriin ensimmäiset sotalapsijunat, ja nyt se etsi lapsia Kainuustakin. Lappu vain kaulaan ja junaan. Samalla tavalla Karjalasta tuotiin lehmiä ja ihmisiä pois sotatantereelta.

Taas oli tarvetta Esterin nenäliinalle. Vaaleansiniset ET-nimikirjaimet siirtyivät vuoroin nyrkkiin ja oikenivat taas. Ohut pitsi oli kostunut jo naruksi. Vähitellen äiti sai kurkkunsa selvitetyksi ja alkoi kertoa tytöille ihmeellisestä Ruotsinmaasta. Kuninkaasta ja prinsessoista oli puhuttu joskus aikaisemmin.

– Onko Ruotsissakin sota, kysyi Päppä.

Äiti kertoi, että Ruotsissa ei tarvitsisi sotaa pelätä. Siellä lapset saisivat leikkiä ihan kaikessa rauhassa, käydä koulua ja mennä nukkumaan lämpimään sänkyyn. Ei tarvitsisi kesken unien rynnätä pakkaseen ja juosta pommisuojaan.

Keltatukkainen paperinukke oli vaihtamassa päälleen sinistä mekkoa, mutta käsilaukku solahti jonnekin lattialautojen rakoon. Sitä onkiessaan äiti sai sanotuksi, että tytöt voisivat päästä Ruotsiin. Siksi aikaa vain, että sota Suomestakin loppuisi. Kai se joskus loppuu, huokaisi Ester itsekseen ja koetti olla ajattelematta junasta vilkuttavia lapsiaan.

Päppä vaihtoi nuken sinisen mekon harmaaraidalliseksi ja ähräsi kieli suupielessä sille hattua päähän, mutta Anja kapusi äidin syliin. Äiti piti pienintään polvella, mutta körö-körö-kirkkoon ei päässyt vauhtiin. Tyttö painoi päätään äidin rintaa vasten ja kohotti katseensa.

– Tuleeko äiti mukaan?

Ester ei kyennyt vastamaan, vaan pudisti vain päätään. Hän tunsi pienten käsivarsien kietoutuvan ympärilleen tiukasti. Pidätellessään nyyhkytystä hän päätti, että siitä asiasta ei Tirrosen perheessä enempää puhuttaisi. Eikä puhuttu.”

Osta Siniruutuinen esiliina -kirja