Tieni takaisin taiteen pariin

Hitaasti etenevän silmäsairauden kanssa eläessäni hukkasin kontaktin taiteeseen ja kaikkeen visuaaliseen tuottamiseen. Se satutti minua, koska rakastin taidetta ennen näkövammautumistani. Sitä oli ilo katsoa, olipa kyseessä maalaus tai piirros, itse tekemä tai jonkun toisen tuottama.

Taiteen äärellä pienestä pitäen

Olin nuorena taitava ja sain luovana ihmisenä helposti kiinni jostain ajatuksesta tai aiheesta. Sitten vain kynä tai sivellin viuhumaan! Muuten olin koulussa keskiverto oppilas, jonka todistuksen ainoa kymppi loisti kuvaamataidon kohdalla. Vasenkätisenä en sen sijaan menestynyt kovin hyvin käsitöissä, koska opettajien antamia ohjeita oli vaikea soveltaa. Turhauduin, kun minua ei osattu neuvoa.

Nyt jo edesmennyt isoisäni oli grafiikan kustantaja. Kaikenlaiset taidenäyttelyt niin kotimaassa kuin ulkomailla tulivat minulle tutuiksi jo varhaisessa vaiheessa. Haaveilin, että isoisä voisi joskus pitää töitäni esillä näyttelyissä ja ihmiset ihailisivat taidettani. Kun elämä vei eteenpäin, luovuuteni ja taiteellisuuteni alkoivat näkyä kodin estetiikassa. Selailin innokkaasti sisustuslehtiä ja tilasin isoisältä tauluja seinilleni kulloisenkin värimaailman mukaan.

Olin nuorena töissä erään sukulaiseni omistamassa arvokiinteistöjen entisöintiin erikoistuneessa yrityksessä. Sain kokea huikeita työmaita ympäri Suomea. Pääsääntöisesti hoidin hanttihommia kahvinkeitosta siivoamiseen, mutta välillä sain tehdä myös oikean maalarin töitä.

Vähän päälle parikymppisenä sain retinitis pigmentosa -diagnoosin, ja näkökykyni alkoi heiketä. En nähnyt enää kirjoittaa ja menetin lukutaitoni. Vähitellen maailmastani hävisivät värit, kontrastit ja syvyysvaikutelmat. Kokeilin kerran piirtää ympyrän siinä onnistumatta. Tuo hetki kirpaisi todella syvältä. Mitä väliä taiteella enää on, jos edes ympyrää ei pysty piirtämään tai näkemään?

Pian huomasin sisustamisen työlääksi. En nähnyt enää värejä, joten aikaisempi väreillä ilottelu jäi pois. Suosin vahvoja kontrasteja, mustaa ja valkoista harmaata vasten. Ei kovin iloista. Pian koko sisustaminen lakkasi kiinnostamasta. Sille kävi samoin kuin taiteelle. Keksin vihaavani kaikkea käsillä tekemistä.

Menetysten jälkeen uusia löytöjä

Tällä hetkellä elän silmäsairauteni kanssa juhlavuotta. Diagnoosista tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Paljon on matkan varrelle mahtunut luopumista ja pettymyksiä, mutta tilalle on tullut jotain uutta sekä vanhan löytämistä uudelleen eri muodossa.

Tästä hyvänä esimerkkinä ovat äänikirjat. En pysty näkemään kirjoitettua tekstiä, mutta olen saanut tilalle auditiivisen tavan etsiä ja löytää tietoa. Minulle se merkitsee uutta lukutaitoa. Ihan muita hämmentääkseni kerron usein lukevani äänikirjoja, en kuuntelevani.

Näkövammautumisen myötä olen löytänyt elämääni kaikenlaista muutakin kivaa, kuten liikkumisen apuvälineiksi valkoisen kepin ja opaskoiran. Ehkä juuri opaskoira on muuttanut suhtautumistani eniten. Kun liikkuminen vilkastui, näkövamma sai myönteiset kehykset ympärilleen. Samalla aloin tutustua muihin näkövammaisiin ihmisiin. Nykyään ajattelen pystyväni mihin vain haluan. No, sitä ympyrää en edelleenkään pysty piirtämään.

Kerran kohtasin näkövammaisen valokuvaajan Tero Kokon. Tuntui vähän nololta tunnustaa hänelle, että olen luovuttanut taiteen suhteen. Hän ei tietenkään niellyt pureksimatta ajatustani, ettei taide ole näkövammaisia varten. Sen sijaan hän kertoi meneillään olevasta jännittävästä projektistaan, johon hän halusi minut mukaan.

– Jaa, että minäkö maalaisin vielä?

Tyrmäsin idean oitis ja vuodatin hänelle tarinani. Kerroin, ettei pettymykseni liity ainoastaan menneisyyteen. Minua harmittaa, etten pysty tekemään tyttäreni kanssa mitään taiteeseen liittyvää. Jade on perinyt taiteelliset geenini, mutta ei silmäsairautta. Hän on täysin näkevä ja täynnä toinen toistaan upeampia askarteluideoita. Pieni maalarityttäreni loistaa värien maailmassa iloista karnevaalitunnelmaa.

Samaan aikaan minä piiloudun kuulokkeet päässäni läppärin taakse ilmoittaen olevani työjutuissani kiireinen. No, siinä en hirveästi valehtele, mutta muuntelen totuutta tarpeen mukaan. Luovuuteni ansiosta keksin kyllä itselleni tekemistä läppärin suojissakin.

Äiti ja tytär löytävät yhteisen taideharrastuksen

Eräänä päivänä Tero Kokko laittoi minulle viestin, että Iiriksen asiakaspalvelussa odottaa paketti.

Tuon lähetyksen myötä keittiön pöytä täyttyi kukka-aiheisista kohokuviopohjista, töpöttimistä ja sormiväreistä. Kutakin pohjaa oli kaksi samanlaista, yhteensä ainakin kahdeksan paria.

– Eli me siis maalataan nää kaikki, totesi tyttäreni ja kysyi, montako minä niistä halusin.

Tunnustelin koholla olevaa kukkaa, mutta en erottanut ruusua pionista. Kokeillessani isoa kukkakimppua en hahmottanut kukkia ympäröivistä lehdistä. Hieman kyynisenä koko touhua kohtaan tuhahdin:

– Punaisia lehtiä ja vihreitä kukkasia, saamasi pitää, Tero Kokko!

Aloimme sekoittelemaan päävärejä, ja saimme Jaden mielestä aikaan hienoja sävyjä. Valitsin itselleni kaksi erilaista pohjaa ja aloin pohtimaan, miten toteuttaisin värimaailmaa.

Tässä vaiheessa Jade oli tietenkin jo täydessä touhussa ja sai yhden työn jo valmiiksi. Se oli oman kukkakimppuaiheisen kohokuvioni pari. Jade oli käyttänyt kaikkia mahdollisia värejä. Hän antoi teoksensa nimeksi Syntymäpäivät, niin iloiselta kimppu hänen silmissään näytti.

Minulla välähti. Halusin omastani Jaden työn vastakohdan. Se sai nimekseen Isoäidin hautajaiskukat. Olin alkuvuodesta haudannut äitini, jonka toiveesta jokainen vei arkun päälle yhden valtavan, mustaksi värjätyn ruusun. Omassa taideteoksessani yhdistin nuo ruusut kimpuksi. Etsin mustan sormivärin ja aloin varovasti tunnustella kukkien ja lehtien kuvioita. Pian löysin kukat ja iloisena värjäsin ne mustiksi. Halusin niihin vielä kiiltoa ja varjostuksia. Pienillä valkoisilla sormiväritäplillä sain kukkiin eloa. Uusi kerros mustaa sormiväriä synnytti varjostuksia. Jade ohjasi kärsivällisesti työskentelyäni ja arvioi sen etenemistä. Sain kuin sainkin aikaan ensimmäisen taideteokseni sitten 1990-luvun!

Isoäidin hautajaiskukat

Toinen työni kohokuviopaperilla oli yksi pitkävartinen ruusu lehtineen ja piikkeineen. Halusin sen väriksi kohtalokkaan tummanpuhuvan punaisen. Onnistuin kuitenkin sotkemaan mustaa väriä kuvion ulkopuolelle. Niinpä otin lisää mustaa ja sormeilin sillä ruusun koko pituudeltaan luoden kukalle varjostuksen.

– Aika hieno, totesin.

Nämä kaksi työtä kuluttivat voimavarani, mutta olin kiitollinen Terolle, että hän oli mahdollistanut yhteisen taide-elämyksemme. Jade maalaili sormiväreillä kaikki loputkin pohjat, ja niistä tuli hänen mukaansa toinen toistaan hienompia. Illalla liikutuin Jaden sanoista:

– Äiti, oli kiva maalata sun kanssa!

Miran värittämä punainen ruusu, taustalla Jade kumartuneena oman työnsä ääreen

Teksti ja kuvat: Mira Nieminen
Artikkeli on julkaistu alun perin Retina ry:n verkkosivulla https://retina.fi/artikkelit ja Retina-lehdessä 1/2024.